Nähdään sitten joskus!

Vuosi on mennyt nopeasti, ja vaihto-ohjelmasta on jäljellä enää vain pari päivää. Keskiviikkona äiti ja iskä on tulossa hakemaan mut, minkä jälkeen lähdetään vielä vähän kiertelemään etelävaltioita. Yksi kolmesta matkalaukusta on pakattu täyteen, ja onneksi kaksi on tulossa lisää vanhempien mukana (eihän nyt vuoden kamoja mitenkään voi tunkea kahteen kassiin). Viimeiset tennistreenit on ohi, hyvästit on sanottu suurimmalle osalle kavereista viime viikon läksiäisnuotiolla, ja viimeiset yökyläilyt suoritetaan huomiseen mennessä. Victoria lähti viikko sitten armeijaan, ja seuraavan kerran nähdään sitten vuoden tai kahden päästä. Homma alkaa olla paketissa.

Fiilikset on vähän ristiriitaiset. Tavallaan odotan jo sitä hetkeä, kun en näytä kaikkien silmissä vain skandinaaviselta, kun pääsee taas puhumaan suomea kaupan kassalla, kun ei tarvitse joka kerta henkkareita näyttäessään selittää koko elämäntarinaansa siitä, että miten päädyin vaihtariksi juuri tähän pikkukaupunkiin, kun saa taas maistaa ruisleipää, kun pääsen taas purjehtimaan Itämerelle, ja pääsee kävellen tai pyörällä mihin ikinä tahtookaan mennä. Eniten kaipaan kuitenkin kavereitani, ja sitä että koulun jälkeen voi hengata vapaasti kavereiden kanssa ilman, että vanhemmat pelkää että joku on jo kidnapannut meidät, kun en ole tullut kotiin heti.
Toisaalta tiedän kuitenkin, että tulen kaipaamaan saman tyyppisiä asioita tästäkin maasta. Tuntemattomat tyypit voivat tulla juttelemaan niistä näistä ja kehua vaatteita, kouluun voi mennä suunnilleen samoissa vaatteissa kuin missä nukkuu ilman, että kukaan ihmettelee, ja joitain ruokia, joita ei Suomesta saa. Kavereita tulee toki kaivattua eniten, ja joka kerta tulee sanottua, että tulen vielä takaisin. Tosiasia kuitenkin on, että en tule läheskään kaikkia ystäviä enää koskaan näkemään. Vaikka itse tulisinkin takaisin, on moni varmasti muuttanut pois opiskelemaan, enkä aio jokaista ruveta metsästelemään ympäri maata.

Vaihtovuoteni aikana on tullut opittua ja ymmärrettyä kaikenlaista. Päälimmäisenä kaikilla vaihtareilla varmaan on kotimaan arvostaminen. Suoraan sanottuna esimerkiksi suomalaisten koulu-, terveydenhuolto- ja joukkoliikennejärjestelmät on sen verran parempia kuin amerikkalaisten, että ilomielin tulen takaisin Suomeen. Suomalaisten kotitekoiset ruoatkin on amerikkalaisten sataan kertaan prosessoituihin ja hormonikanoihin verrattuna "laihdutusruokia". Syvällisempiä asioita, joita olen huomannut vuoden aikana on muunmuassa se, että kuinka moni ihminen oikeasti välittää ja on kiinnostunut miten mulla menee. Olen myös päässyt eroon aika monesta ennakkoluulosta. Enää ei oikeastaan kiinnosta, että millaiset taustat kenelläkin on, koska usein taustoista johtuneet ennakkoluulot ovat poikenneet reippaasti todellisuudesta. Esimerkiksi, kun nyt kerran olen vuoden asunut maaseudulla, suurin osa mun tuntemista ihmisistä asuu jonkin sortin farmilla tai metsästää ja kalastaa. Sitä voisi kuvitella, että olen viettänyt koko vuoteni urpojen junttien seassa, mutta ihan samanlaista hauskanpitoa nämäkin harrastaa kuin Suomen nuorisokin. Onhan täällä tietty omaakin hauskaa, kuten mönkijällä tai moottoripyörällä mudassa ajaminen. Syksyllä olin vielä sitä mieltä, etten aio ystävystyä yhdenkään redneckin kanssa, mutta toisin kävi. Reilusti yli puolet kavereistani on jonkin sortin redneckejä, ja niiden kanssa olen kaikki hauskimmat jutut kokenut.

Kouluun olin kaikkien muidenkin oppilaiden kanssa erittäin ärsyyntynyt koko vuoden ajan. Koulussa suunnilleen ainoat hyvät asiat oli kaverit ja ilmaset urheilulajit. Muuten ei niin kauheasti napannut. Koulujen dress code nyt on se klassikko, mutta myös käytävilläkulkuluvat ja muut myöhästymisiin liittyvät jutut on typeriä. Usein kun porukka on valittanut opettajille dress coden tiukkuudesta, ja opettaja on sanonut jotain, että jos ei olisi dress codea, jotkut tulisi kouluun reikä haaroissa. Joka kerta olen mennyt sanomaan, että Suomessa meillä ei ole minkäännäköstä dress codea koulussa, ja silti kaikki osaa pukeutua. Usein on opettajat mennyt hiljaiseksi. Matikantunnilta myöhästyin kerran maksimissaan 12 sekuntia, ja opettaja antoi myöhästymisen, mutta joka aamu olen liikunnasta vähintään 10 minuuttia myöhästynyt, enkä kertaakaan saanut siltä tunnilta myöhästymistä.
Muilta vaihtareilta olen kuullut, että vaihtareista on pidetty hyvää huolta, ja niille on annettu lupa osallistua kaikennäköisiin aktiviteetteihin, mihin normaalisti ei pääsisi mukaan. Tässä koulussa kuitenkin olin kuin kuka tahansa amerikkalainen opiskelija, ja piti kaikki ACT-kokeet collegeen menoa varten tehdä. Olin myös viime syksyllä hakemassa lupaa mennä Havaijille vaihtareiden kanssa (en kuitenkaan päätynyt samalle reissulle), ja rehtori (joka sai potkut myöhemmin) kieltäytyi antamasta luvan. Perusteluina oli, että jos hän antaisi mulle luvan olla viikon poissa koulusta, muiden lasten vanhemmat alkaisivat soitella koululle ja vaatia omille lapsillensa lomia. Todella monet muut vaihtarit ovat saaneet olla senioreita, mutta itse päädyin 18-vuotiaana junioriksi 16-vuotiaiden seuraan. Missasin siis hienosti kaiken hauskan, kuten senior cookoutin ja senior partyn koulun loputtua. Koulu perusteli ilmeisesti asian siten, että koska olen vaihtari, enkä valmistu jenkkien high schoolista, vaikuttaa se niin kamalasti johonkin valmistuneiden keskiarvomäärään vai mikä ikinä olikaan, että mun on pakko olla junior. Muut senior-vaihtarit ovat kuitenkin valmistuneet täällä. Koulun loputtua mun GPA (grade point average) oli 4.0 ilman suurempia opiskeluja. Ainoa asia mitä kotona tein koko vuoden aikana oli matikan läksyt sillon, kun en koulussa jaksanut keskittyä. Naurettavin juttu oli se, että englannin loppukokeesta sain 81/100. Kokeessa oli neljä tekstinymmärrystä, joista vaivauduin kaksi lukemaan ja loput vain arvasin. En myöskään lukenut kurssin 
aikana Huckleberry Finn -kirjaa, ja silti kurssiarvosanaksi tuli 86/100.

Parasta Amerikassa kuitenkin mielestäni on se, että ihmiset osaa pitää hauskaa. Jos järjestetään jotkut juhlat, harvoin ne jää pelkän ruokailun ja jutustelun tasolle. Yleensä (asuinpaikasta riippuen tietysti) niihin lisätään ilotulituksia ja joskus on ollut myös water slideja. Jokainen automatka on hauska matka, koska musiikit pistetään täysille ja kaikki laulaa mukana. Yökyläillessä lähdetään aina yöllisille seikkailuille metsään, hautausmaille tai leikkipuistoihin. Koulun koripallopeleissä se itse peli ei ole tärkein, vaan se tunnelma katsomossa. Näitä asioita tulen eniten kaipaamaan.

Loppusuoralla

Täällä Pohjois-Carolinassa kevät alkaa yleensä jo maaliskuun puolella, joten tällä hetkellä lämpötilat vastaa suunnilleen Etelä-Suomen heinäkuun lämpimimpiä päiviä. 35°C meni rikki jo huhtikuun puolessa välissä, samalla vaihtui porukoilla tennarit sandaaleihin. Ensi viikonloppuna on ohjelmassa viimeinen orientaatio, joka on viikonlopun mittainen tapahtuma Oak Islandilla. Kesäloma alkaa alle kuukauden päästä, ja siitä reilu viikko eteenpäin niin vanhemmat on tulossa hakemaan mut. Sen jälkeen alkaa parin viikon kiertely tässä maassa, jonka jälkeen määränpäänä on Suomen Turku ja Ruisrock. Loppusuoralla ollaan siis jo hyvää vauhtia.

Prom oli jo pari viikkoa sitten, ja siitä seurannut kaikenlainen stressaaminen vihdoinkin ohi. Koko kevät ennen promia piti huolehtia, ettei treeneissä ilmaannu mitään kamalia rusketusrajoja, ja liikunnassa piti rajottaa turhaa riehumista, jotta välttyi mustelmilta. Mekon löytämiseen meni ikuisuus, kun en halunnut 300 dollaria tuhlata mekkoon, jota en voisi edes ensi vuonna vanhojen tansseissa käyttää (tyyli on sen verran erilainen). Oman mekon löytämisen jälkeen piti vielä pari shoppailureissua käydä läpi, kun koitettiin Victorialle löytää mekkoa. Hän melkein luovutti koko homman, ja mun piti pakottaa hänet muuttamaan vaatimuksiaan mekolle. Mekko ja meikki olivat ainoat asiat (kahden dollarin korujen lisäksi) mihin käytin ollenkaan rahaa, ja muut meni "ihan sama ei kukaan kuitenkaan kato"-fiiliksen johdosta ostamatta.
Prom-aamuna herättiin, ja puolenpäivän maissa eräs ystävämme tuli meikkaamaan meidät (koska omat kätemme eivät suostu yhteistyöhön). Meikkausten lomassa laitettiin hiuksia ja kynsiä. Sen jälkeen vaihdettiin mekot päälle, ja mentiin ottamaan kuvia ulos. Sitten kerättiin varsinainen kaveriporukkamme kokoon, ja matka jatkui toisen valokuvaustuokion kautta Kurama-nimiseen japanilaiseen ravintolaan. Siellä oli muutama muukin prom-porukka syömässä, joten meni tunti, ennen kuin kokki edes tuli kokkaamaan ruokaa meidän eteemme. Koululle selvitettiin tie yhdeksältä. Pian sen jälkeen moni lähti kotiin/jatkoille, ja me jäätiin muutaman muun kaveriporukan kanssa yksin koulun saliin. Koko prom oli kaikkien mielestä naurettavan ylihinnoiteltu. Siitä piti siis maksaa 40 dollaria, että pääsee lauantai-iltana koulun liikuntasaliin, jossa oli muutama koristus ja pöytiä salin reunalla. Sai sieltä toki ilmaisen sormuksen ja vettä. Kaikesta rahastuksesta huolimatta prom oli hieno kokemus.

Minä, Victoria, Victoria, Karla ja Devin

Softball-kausi päättyi viime viikolla, ja heti seuraavana päivänä päästiin pitkästä aikaa pelaamaan tennistä. Tennistä on tästä eteenpäin kerran viikossa, ja muina päivinä saa koulun jälkeen lähteä rauhassa kotiin jatkamaan viimeisellä tunnilla aloitettuja päiväunia.

Softballin Senior Night

Koulun puolella ei tehdä oikein mitään mun kannalta hyödyllistä, ja niissä aineissa, mitkä mua jossain määrin kiinnostaa on arvosana lähes 100/100. Matikka täällä vastaa Suomen lukion ykkösvuoden kursseja, joten on ollut koko kevät pelkkää kertausta mulle. Opettaja koittaa väittää useasti, että katson vastaukset netistä, kun teen läksyt välillä kahdessa minuutissa, kun paikallisilla menee lähemmäs varttia. Health Sciencessa opitaan samoja asioita, kun ysiluokan biologiassa. Siitäkään ei siis muuta hyötyä ole, kun että oppii sisäelimet, valtimot, luut ja kaikki mahdolliset hermosairaudet englanniksi ja latinaksi (ja unohtaa samantien kokeen jälkeen). Sitten on englanti, jossa luetaan kirjaa nimeltä The Adventures of Huckleberry Finn, jonka sisältö on mulle erittäin hämärä. Kirja kun on kirjoitettu kokonaan 1800-luvun puhekielisellä englannilla. Luin kirjasta ehkä kaksi ekaa kappaletta, jonka jälkeen luovutin koko homman, ja pistareista on tullut sellaisia arvosanoja kuin 8/100, 32/100 ja 45/100 (hylättyynkin vaaditaan 50/100). Opettaja aluksi yritti saada mut lukemaan kirjaa, mutta enää ei edes huomauta, jos en kirjaa luettaessa käännä sivua kertaakaan tunnin aikana, tai nukun taitavasti eturivissä.

Hawaii 2016

Viime viikolla vietettiin spring breakia, ja kävin Victorian kanssa Mauilla, joka on yksi Havaijin saarista. Matkaan lähdettiin pääsiäissunnuntaina 27.3. ja takaisin tultiin 5.4. Victorian isovanhemmat viettää siellä 5 kuukatta vuodesta, joten majotuttiin heidän asunnossa Kiheissä, ja Victorian isoäiti Miriam esitteli meille lähes kaikki nähtävyydet. Lämpötila oli joka päivä suunnilleen 27°C ja aurinko paistoi. Koko matka oli todennäköisesti paras matka tähän mennessä, koska tuli koettua paljon Suomesta tai muusta USA:sta poikkeavia juttuja.

 

Ekana päivänä saavuttiin perille suunnilleen neljän aikoihin iltapäivällä, ja lentokentällä vastassa meitä oli isovanhemmat kädessään kaksi aidoista kukista tehtyä leitä. Käytiin kotona heittämässä matkalaukut ja vaihtamassa vaatteet, ja lähdettiin saman tien rannalle ottamaan aurinkoa, uimaan ja piknik-illalliselle. Ranta oli täynnä täydellisesti ruskettuneita ihmisiä, ja sitten oli minä ja Victoria, ilman minkään näköstä pohjarusketusta aivan valkoisina, sokaisemassa kaikki paikalliset. Reissun aikana tuli käytyä läpi lähes kaikki vierailun arvoiset rannat Mauilla. Kaikilla niillä oli joku ihmeellinen havaijinkielinen nimi, joista yksikään ei jäänyt päähän.

 

 

Toisena iltana käytiin Lu'aulla, joka on (jos oikein ymmärsin) siis perinteinen havaijilainen jonkin sortin ruokailutapahtuma, jossa kypsennettiin sika maan alla hiekassa. Tarjolla oli paljon erilaisia ruokia, joista suurin osa oli ihan tavallisia amerikkalaisia ruokia (ei kuitenkaan pikaruokaa). Juomia oli myös montaa sorttia, ja Victorian kanssa tuli nautittua vähän turhan monta (alkoholitonta) piña coladaa. Lavalla oli ihmisiä tanssimassa hula-tanssia ja heittelemässä ja pyörittelemässä palavia keppejä, ja samaan aikaan joku kertoi tarinaa Havaijin historiasta.

 

 

 

 

Yhtenä päivänä pysähdyttiin yhdelle rannalle, jonne usein kilpikonnat nousee merestä pakoon haita. Sinä päivänä myös yllä oleva äärimmäisen uhanalainen havaijinhylje oli tullut nukkumaan rannalle.

 

 

 

 

Victorian eno Michael vei meidät yhtenä aamuna bambumetsään vaeltamaan. Matkan varrella oli useita vesiputouksia, joista kolmannen jälkeen alkoi extreme-matka, ja ensin piti kiivetä yhden päälle. Sen jälkeen alkoi hyppiminen veteen, jonka jälkeen uitiin pieni matka, jotta pääsi eteenpäin. Viimeiselle vesiputoukselle mentäessä piti lähinnä vain kiivetä ja uida, mutta takaisin tullessa yksinkertaisinta oli hypätä alas vesiputouksilta.

 

 

 

Viimeisenä iltana mentiin Haleakala-nimisen entisen tulivuoren huipulle katsomaan auringonlaskua. Tulivuori oli kuulemma joskus räjähtänyt, ja huipulla on nyt (observatorion ja vessojen lisäksi) vain kraatteri, jonne voi tehdä muutaman päivän mittaisia vaelluksia.

Käytiin matkan aikana myös katsomassa laavakenttiä, snorklaamassa, ja harrastettiin myös paddleboardingia. Nähtiin silloin pari kilpikonnaa ja korallia. Victorian serkku Riley vei meidät yhtenä päivänä taas viidakkoon näyttämään meille Twin Falls -nimiset vesiputoukset. Tarkoituksena oli mennä sinne uimaan, mutta putouksilla sattui olemaan kaksi koditonta hippiä alasti hyppelemässä alas vesiputouksilta, joten päätettiin vain istua hetki kivillä. Hepä sitten tuli esittelemän itsensä meille, nimet olivat Earl ja Vishra. He toivottivat meidät sitten tervetulleeksi heidän maailmaansa, ja kuulemma asuvat vähän siellä täällä ympäri Mauia. Hetken juttelun jälkeen toinen heistä sanoi, että heillä on meille lahjoja, ja he sitten lähtivät niitä hakemaan. Molemmat käveli aivan kuten Tarzan, ja vähän ajan kuluttua he ilmestyivät joidenkin erittäin uhanalaisten kukkien kanssa, ja kukat olivat kuulemma peräisin joltain havaijilaiselta kunikaalliselta. Vesiputoukset oli kuulemma olleet heidän hallussaan jo pitkään, ja nyt he antavat meidän rauhassa käyttää niitä. Saman tien näiden kahden hipin sanottua hyvästi lähdettiin takaisin autolle, eikä edes menty sinne uimaan. Tuli siis koettua kaikennäköistä tavallisesta poikkeavaa juttua, joten oli hieno matka.

 

Kuulumisia

Sitä sanotaan, että joulun jälkeen vaihtareiden mielestä loppuvuosi menee ohi suunnilleen silmänräpäyksessä. Toki nyt on vasta helmi-maaliskuun vaihde ja vaihtovuoden loppuun on vielä neljä kuukautta, mutta helmikuu ainakin meni älyttömän nopeasti. Kaikennäköistä on taas tullut puuhattua uusien ja vanhojen kavereiden kanssa. Meille tuli myös uusi kala, joka nimettiin Napoleoniksi.

Helmikuun alussa mulla oli 18-vuotissynttärit. Aikaeron ansiosta täytin 18 jo virallista syntymäpäivää edeltävänä iltana, joten juhlittiin käytännössä kahtena päivänä, ja synttäripäivä osui vielä hienosti viikonlopulle. Perjaintai-iltana mentiin kavereiden kanssa koulun koripallopeliin, jonka loppupuolella täytin vuosia. Koripallopeli oli erittäin tiukka, joten kaikki olivat ihan fiiliksissä huutamassa ja kannustamassa meidän koulua. Monilla lähti jopa ääni, mukaanlukien mulla. Pelin jälkeen matka jatkui La Cocina -nimiseen meksikolaiseen ravintolaan. Siellä yksi mun kavereistani, joka on meksikolainen, selitti meidän tarjoilijoille jotakin espanjaksi, ja myöhemmin ne tuli lätkäsemään jonkun suklaakastikkeella varustetun kermavaahtojäätelöannoksen mun naamaan,johon melkein tukehduin. Samaan aikaan ne toki lauloivat jotakin meksikolaista laulua ja laittoivat mun päähän sombreron.
Lauantaina aamulla herättiin aikaisin, ja mentiin kiipeämään muutaman kaverin kanssa Hagers Mountainille. Reissu oli vain noin parin tunnin mittainen, minkä jälkeen jatkettiin matkaa Kanki-nimiseen japanilaiseen ravintolaan. Sieltä saa mm. älyttömän hyvää sushia, ja kokit kokkaa ruoan nenän edessä teppanyakilla. Välillä ne koittaa myös heittää ruokaa ihmisten suihin, mutta mun kohdalla ne on lähinnä osunut silmiin ja nenään. Kankista taas jatkui matka pikaisen shoppailureissun jälkeen kotiin, jossa valmistauduttiin nuotioiltaa, jonne loputkin kavereista ilmestyivät, ja päivä päättyi leffailtaan.

Minä kermavaahdot ja suklaakastikkeet naamassa.

Näkymät Hagers Mountainilta.

Minä ja Victoria roikkumassa Hagers Mountainilla.

Koulussa viihdyn reippaasti paremmin kuin viime lukuvuonna, koska mun oppiaineet on reippaasti kiinnostavempia, ja lähes kaikkilla mun kavereilla on samoja aineita mun kanssa. Koulun jälkeen päivä jatkuu joka päivä joko softball-treeneillä tai pelillä. Vapaa-aikaa olen alkanut myös käyttämään ensimmäistä kertaa läksyjen tekemiseen. Niitä saan vain matikasta ja lähinnä naurettavan paljon. Niiden tekemiseen menee useimmat viikonloppuillat. Päivisin puuhataan millon mitäkin, säästä riippuen. Pari viikkoa sitten leikittiin lumessa koulujen ollessa suljettuina, ja viikko sitten pelattiin tennistä shortseissa ja t-paidassa, ja huideltiin illalla samoissa vaatteissa urheilupuistossa. Tällä viikolla päätsiin koulusta kotiin kolme tuntia etuajassa tornadovaroituksen takia. Mentiin sitten porukalla vessan kylpyammeeseen istuskelemaan ja syömään sipsejä, kun puhelimiin tuli joku yleinen "Emergency Alert", jossa kehotettiin etsimään turvapaikka välittömästi ja seuraamaan TV:stä uutiskanavan tornadotiedotuksia. Yläpuoleltamme meni yli joku valtavan kokoinen pilvi, josta olisi millä hetkellä hyvänsä kehittyä tornado, mutta ainoat ongelmat, mitä meillä ilmeni oli netin katkeaminen hetkeksi ja tiet oli täynnä oksia.

Jasmine, Victoria ja minä softball tryoutien jälkeen.

 

New year

Vuosi vaihtui kolme viikkoa sitten, ja paljon on ehtinyt tapahtua. Suurin asia varmaan on se, että vaihdoin isäntäperhettäni, ja muutin pari viikkoa takaperin Victorian perheeseen loppuvuodeksi. Samalla vaihtui paikkakuntakin, mutta koulu pysyy samana.

Tehtiin myös vuoden vaihteessa Victorian kanssa meille bucket list, jossa listattin kaikennäköisiä random aktiviteetteja, joita pitäisi tämän kevään aikana ehtiä toteuttaa. Listalla on muunmuassa leffamaraton, vesitorniin kiipeäminen, keskiyöllä hautausmaalle meneminen ja 30 muuta aktiviteettiä. Ollaan tähän mennessä muunmuassa ostettu kaksi kultakalaa, joiden nimiksi tuli Bertha ja Madea. Tänä aamuna suureksi suruksemme Bertha oli menehtynyt tuntemattomasta syystä.

Musta kultakala Bertha oli mun kala, ja kultakalan näköinen kultakala Madea on Victorian.

Koulun puolella eka lukuvuosi ja kokeet päätty viime viikolla. En lukenut kokeisiin ollenkaan, mutta jotenkin kummasti todistuksessa arvosanat ovat pelkkää A:ta. Uuden lukukauden myötä tuli myös uudet oppiaineet, ja vihdoinkin mulla on tunteja niiden ihmisten kanssa, ketä tunnen. Mun lukujärjestyksessä on nyt sitten Advance PE, Math III Honors, Health Sciences ja English III Honors. Tällä viikolla myös vihdoin satoi lunta, ja torstaina mentiin kouluun kaksi tuntia normaalia myöhemmin, ja tänään koulut suljettiin. Ulos ei kannata missään nimessä mennä, koska siellä sataa lunta ja on niin kylmä, että voi tulla kipeäksi. Aiottiin mennä Victorian kanssa kävelemään metiköihin, ja jotkut meidän kavereista varotti, että siellähän on liikaa lunta meille. Kysyin siinä sitten, että oliko ne tietoisia siitä, että olen kotoisin Suomesta.

Käytiin viime maanantaina vuorilla Boonessa lumilautailemassa. Lämpötila oli siellä noin -10°C. En tuonut Suomesta minkäännäköisiä talvivaatteita, joten mulla ei ollut mitään hirveän lämpöstä kerrastoa päällä, joten toi -10°C lämpötiä tuntui hieman jäsenissä. Lisäksi kyseinen päivä sattui olemaan yksi niistä harvoista pakkaspäivistä osavaltiossa, joten tottakai ne tykitti sitä lunta koko päivän. Mulla ei myöskään ollut laskettelulaseja, joten kaikki se lumen ja jään seos tuli suoraan naamaan ja silmiin. Vielä epämukavemman tästä lumilautailukokemuksesta teki se, että mulla oli käytössä joku älyttömän huono vuokralumilauta, jonka pohjassa ei ollut minkäännäköisiä voiteita, vaan sen sijaan ihan vaan pari pientä naarmua. Olen kuitenkin tyytyväinen, että päästiin lumilautailemaan, koska alunperin luulin, että jää lautailut Suomen puolelle.

Victoria ja mä Beech Mountainin huipulla lumilautailemassa.

Muuten täällä sujuu elämä hienosti. Tänään tuli postissa uudelle isäntäperheelleni kaikki tiedot ja lomakkeet musta, mitkä olin vuosi tai kaksi sitten täyttänyt. Siinä nipussa oli myös kirje tulevalle isäntäperheelle, jota lukiessani huomasin, kuinka paljon olen muuttunut tämän puolen vuoden aikana. Ennen en uskaltanut sanoa juuri mitään tuntemattomille ihmisille. Nykyään tuntemattomia ihmisiä on täällä suurin osa, ja uusia kavereita on saatava. Enään mua ei oikeastaan edes kiinnosta, onko juttukaveri tuntematon vai ei, ja puhun täällä kaikille. Olen myös muuttunut paljon itsevarmemmaksi ja itsenäisemmäksi. Vaihtovuodestani on nyt kulunut suunnilleen puolet, ja se, miten aika on kulunut niin nopeasti on aikas pelottavaa. Kohta olen jo takaisin Suomessa, eikä ole varmaa tietoa, koska seuraavan kerran näen näitä ihmisiä. Suurinta osaa tuskin näen enää koskaan, mikä on surullista. Olen jo kauhuissani nähnyt uniakin, että olen jo takaisin Suomessa, ja vaihtovuosi olikin jo ohi. Onneksi vielä on noin 5 kuukautta jäljellä.