Fiilikset on vähän ristiriitaiset. Tavallaan odotan jo sitä hetkeä, kun en näytä kaikkien silmissä vain skandinaaviselta, kun pääsee taas puhumaan suomea kaupan kassalla, kun ei tarvitse joka kerta henkkareita näyttäessään selittää koko elämäntarinaansa siitä, että miten päädyin vaihtariksi juuri tähän pikkukaupunkiin, kun saa taas maistaa ruisleipää, kun pääsen taas purjehtimaan Itämerelle, ja pääsee kävellen tai pyörällä mihin ikinä tahtookaan mennä. Eniten kaipaan kuitenkin kavereitani, ja sitä että koulun jälkeen voi hengata vapaasti kavereiden kanssa ilman, että vanhemmat pelkää että joku on jo kidnapannut meidät, kun en ole tullut kotiin heti.
Toisaalta tiedän kuitenkin, että tulen kaipaamaan saman tyyppisiä asioita tästäkin maasta. Tuntemattomat tyypit voivat tulla juttelemaan niistä näistä ja kehua vaatteita, kouluun voi mennä suunnilleen samoissa vaatteissa kuin missä nukkuu ilman, että kukaan ihmettelee, ja joitain ruokia, joita ei Suomesta saa. Kavereita tulee toki kaivattua eniten, ja joka kerta tulee sanottua, että tulen vielä takaisin. Tosiasia kuitenkin on, että en tule läheskään kaikkia ystäviä enää koskaan näkemään. Vaikka itse tulisinkin takaisin, on moni varmasti muuttanut pois opiskelemaan, enkä aio jokaista ruveta metsästelemään ympäri maata.
Vaihtovuoteni aikana on tullut opittua ja ymmärrettyä kaikenlaista. Päälimmäisenä kaikilla vaihtareilla varmaan on kotimaan arvostaminen. Suoraan sanottuna esimerkiksi suomalaisten koulu-, terveydenhuolto- ja joukkoliikennejärjestelmät on sen verran parempia kuin amerikkalaisten, että ilomielin tulen takaisin Suomeen. Suomalaisten kotitekoiset ruoatkin on amerikkalaisten sataan kertaan prosessoituihin ja hormonikanoihin verrattuna "laihdutusruokia". Syvällisempiä asioita, joita olen huomannut vuoden aikana on muunmuassa se, että kuinka moni ihminen oikeasti välittää ja on kiinnostunut miten mulla menee. Olen myös päässyt eroon aika monesta ennakkoluulosta. Enää ei oikeastaan kiinnosta, että millaiset taustat kenelläkin on, koska usein taustoista johtuneet ennakkoluulot ovat poikenneet reippaasti todellisuudesta. Esimerkiksi, kun nyt kerran olen vuoden asunut maaseudulla, suurin osa mun tuntemista ihmisistä asuu jonkin sortin farmilla tai metsästää ja kalastaa. Sitä voisi kuvitella, että olen viettänyt koko vuoteni urpojen junttien seassa, mutta ihan samanlaista hauskanpitoa nämäkin harrastaa kuin Suomen nuorisokin. Onhan täällä tietty omaakin hauskaa, kuten mönkijällä tai moottoripyörällä mudassa ajaminen. Syksyllä olin vielä sitä mieltä, etten aio ystävystyä yhdenkään redneckin kanssa, mutta toisin kävi. Reilusti yli puolet kavereistani on jonkin sortin redneckejä, ja niiden kanssa olen kaikki hauskimmat jutut kokenut.
Kouluun olin kaikkien muidenkin oppilaiden kanssa erittäin ärsyyntynyt koko vuoden ajan. Koulussa suunnilleen ainoat hyvät asiat oli kaverit ja ilmaset urheilulajit. Muuten ei niin kauheasti napannut. Koulujen dress code nyt on se klassikko, mutta myös käytävilläkulkuluvat ja muut myöhästymisiin liittyvät jutut on typeriä. Usein kun porukka on valittanut opettajille dress coden tiukkuudesta, ja opettaja on sanonut jotain, että jos ei olisi dress codea, jotkut tulisi kouluun reikä haaroissa. Joka kerta olen mennyt sanomaan, että Suomessa meillä ei ole minkäännäköstä dress codea koulussa, ja silti kaikki osaa pukeutua. Usein on opettajat mennyt hiljaiseksi. Matikantunnilta myöhästyin kerran maksimissaan 12 sekuntia, ja opettaja antoi myöhästymisen, mutta joka aamu olen liikunnasta vähintään 10 minuuttia myöhästynyt, enkä kertaakaan saanut siltä tunnilta myöhästymistä.
Muilta vaihtareilta olen kuullut, että vaihtareista on pidetty hyvää huolta, ja niille on annettu lupa osallistua kaikennäköisiin aktiviteetteihin, mihin normaalisti ei pääsisi mukaan. Tässä koulussa kuitenkin olin kuin kuka tahansa amerikkalainen opiskelija, ja piti kaikki ACT-kokeet collegeen menoa varten tehdä. Olin myös viime syksyllä hakemassa lupaa mennä Havaijille vaihtareiden kanssa (en kuitenkaan päätynyt samalle reissulle), ja rehtori (joka sai potkut myöhemmin) kieltäytyi antamasta luvan. Perusteluina oli, että jos hän antaisi mulle luvan olla viikon poissa koulusta, muiden lasten vanhemmat alkaisivat soitella koululle ja vaatia omille lapsillensa lomia. Todella monet muut vaihtarit ovat saaneet olla senioreita, mutta itse päädyin 18-vuotiaana junioriksi 16-vuotiaiden seuraan. Missasin siis hienosti kaiken hauskan, kuten senior cookoutin ja senior partyn koulun loputtua. Koulu perusteli ilmeisesti asian siten, että koska olen vaihtari, enkä valmistu jenkkien high schoolista, vaikuttaa se niin kamalasti johonkin valmistuneiden keskiarvomäärään vai mikä ikinä olikaan, että mun on pakko olla junior. Muut senior-vaihtarit ovat kuitenkin valmistuneet täällä. Koulun loputtua mun GPA (grade point average) oli 4.0 ilman suurempia opiskeluja. Ainoa asia mitä kotona tein koko vuoden aikana oli matikan läksyt sillon, kun en koulussa jaksanut keskittyä. Naurettavin juttu oli se, että englannin loppukokeesta sain 81/100. Kokeessa oli neljä tekstinymmärrystä, joista vaivauduin kaksi lukemaan ja loput vain arvasin. En myöskään lukenut kurssin
aikana Huckleberry Finn -kirjaa, ja silti kurssiarvosanaksi tuli 86/100.
Parasta Amerikassa kuitenkin mielestäni on se, että ihmiset osaa pitää hauskaa. Jos järjestetään jotkut juhlat, harvoin ne jää pelkän ruokailun ja jutustelun tasolle. Yleensä (asuinpaikasta riippuen tietysti) niihin lisätään ilotulituksia ja joskus on ollut myös water slideja. Jokainen automatka on hauska matka, koska musiikit pistetään täysille ja kaikki laulaa mukana. Yökyläillessä lähdetään aina yöllisille seikkailuille metsään, hautausmaille tai leikkipuistoihin. Koulun koripallopeleissä se itse peli ei ole tärkein, vaan se tunnelma katsomossa. Näitä asioita tulen eniten kaipaamaan.
